Eeva Kilpi, olet Espoon Kirjailijoiden perustajajäsen. On kunnia saada haastatella sinua!

Miten kuvailisit yhdistyksen perustamista?

Yhdistys perustettiin silloin kun Espoo oli vielä kauppala ja Tapiolan kulttuurielämää haluttiin vahvistaa. Yhdistyksen perustaminen liittyy Tapiolan synnyn aikaan. Silloin vallitsi voimakas kulttuurinen innostus ja haluttiin luoda Tapiolaan oma kirjallinen yhdistys sen lisäksi, että Tapiolaa nimitettiin jo puutarhakaupungiksi.

Kokoonkutsuja Liisa Vuoristo oli energinen ja aktiivinen ihminen, toimelias ja idearikas. Hän tunsi ihmisiä, hänen oli helppo ottaa heihin yhteyttä ja hän sai ihmiset innostumaan. Liisa sai myös Antti Hyryn mukaan, sellaisen hiljaisen ihmisen. Liisasta tarttui energiaa meihin kaikkiin ja ihmiset suostuivat osallistumaan toimintaan. Minustakin tuli sihteeri, vaikka minulla ei ollut mitään sihteerin ominaisuuksia. Olimme hyviä ystäviä Liisan kanssa, puhuimme paljon keskenämme ja suunnittelimme toimintaa.

Millaista alkuaikojen toiminta oli?

Kokoukset olivat kivoja ja vapaamuotoisia, siellä puhuttiin, naurettiin ja laskettiin leikkiä. Usein kokoonnuttiin Tapion Tuopissa, jotkut joivat kahvia ja toiset olutta. Minäkin saatoin silloin ottaa olutta, vaikka en muutoin sitä juonut. Toisinaan kokoonnuttiin myös minun kotonani.

Liisa oli puheenjohtaja ja veti kokoukset. Hän loi meihin henkeä ja innostusta. Kokouksissa pohdittiin yhdessä, mitä tehdään ja mitä taas jätetään pois.

Meillä oli erilaisia hankkeita. Keräsimme muun muassa Espoon kirjailijoiden kirjastoa. Kun Katri Karasma tuli mukaan toimintaan, hänen ehdotuksestaan Urheilupuistossa rauhoitettiin kallio, jossa kasvaa niityn laidassa villiruusuja. Se päätettiin rauhoittaa Espoon Kirjailijoille ja jättää luonnonvaraiseksi. Puisto nimettiin minun mukaani Eeva Kilven runo- ja perhospuistoksi. Se näkyi ennen kotini ikkunasta, mutta nyt näkymä on muuttunut, sillä suuret puut ovat kasvaneet sen eteen. Silloin kun puisto perustettiin, teimme sinne kesällä yhdistyksen kanssa retken ja pidimme tilaisuuden siellä.

Ketkä perustajajäsenistä jäivät erityisesti mieleen? Kuvailisitko heitä?

Liisa Vuoristo valittiin puheenjohtajaksi. Hän oli eläväinen, tarmokas ja innostunut.

Bo Carpelan ja Henrik Tikkanenkin olivat innokkaina mukana, ainakin johtokunnan kokouksissa; se tuntui upealta.

Tauno Yliruusi oli näkyvä hahmo, kookas mies, mutta puhui vähän. Hän oli luonteeltaan hiljainen.

Jopa Antti Hyry oli mukana, vaikka hän oli todella hiljainen. Mutta hänen läsnäolonsa merkitsi paljon, hän oli hiljaisella tavalla läsnä.

Keijo Immonen oli innokkaasti mukana ja hänen mielipidettään kysyttiin aina.

Kaija Pakkanen oli ponteva toimija. Hän voisi olla hyvä alkuaikojen muistelija, hän on niin espoolainen kuin ikinä voi olla.

Kalevi Rahikainen oli mukana omalla vitsikkäällä tavallaan. Hän otti asioihin kantaa ja esitti niistä arvioita, mutta ei ollut mikään propagandisti, ei itse työntynyt asioihin mukaan. Hän oli aktiivinen ja leppoisa, kuten myös kaimansa Kalevi Ahoniemi.

Minä en ollut kovin innokas enkä seurallinen, sillä kokouksiin osallistuminen vei aikaa kirjoittamiselta. Ja itse asiassa pelkäsin puhumista, vaikkei sitä ehkä kukaan uskoisi.

Mitä muuta haluaisit kertoa?

Me kuvittelimme jossain vaiheessa olevamme ikuisia. Silloin ajateltiin, että kaikki säilyy ennallaan. Ei ajateltu että aika kuluu, aika syö ja vie muistot.

On surullista nähdä, että Tapiolan luonne on muuttunut. Kaikki rakennetaan. Kaikki muutetaan ja kaikki modernisoidaan. Nyt on raskasta katsoa runneltuja maisemia.

Yhdistys perustettiin paperille. Nyt kaikki tuntuvat häipyneen pilviin. Tervehdykset kuitenkin meiltä, jotka olemme yhä hengissä! On hienoa kuulla, että yhdistys toimii nykyäänkin innokkaasti ja aktiivisesti.

Pitäkää Tapiola elossa!

 

Tammikuussa 2019

Eeva Kilpi

 

 

Haastattelijana toimi Espoon Kirjailijoiden sihteeri Raija-Liisa Viirret