Olen pelkuri. Vastustin vuosikymmeniä kirjoittamista. Kunnioitin liikaa kirjoja ja kirjailijoita. Ajattelin, ettei minulla ollut mitään annettavaa. Kaikki oli jo sanottu ja niin hyvin ja moneen kertaan, ettei siellä enää minun säheltämistäni tarvittu. Olin väärässä.
Opittuani lukemaan seitsemänvuotiaana löysin kotini tässä maailmassa. Minne ikinä meninkin, minulla oli aina kirja mukana. Missään ei ollut niin hyvä kuin kirjan kansien takana. Kouluunkin kuljin kahden kilometrin matkan hiekkatietä pitkin usein nenä kirjassa. Kerran tipuin ojaan, jossa ei tuolloin ollut vettä, joten jatkoin rauhassa sivun loppuun. Kotona pakenin aikuisten mekkalointia kirjojen maailmaan. Ensirakkaudenkin luokse menin kädet täristen romaania lukemaan. Naimisiin päädyin antikvariaatin pitäjän kanssa. Synnytyslaitokselle kirjakasan kera.
Kirjat ovat henkinen perheeni, mutta vasta nelikymppisenä liityin kirjailijoiden klaaniin. Siihen asti olin kirjagroupie. Kirjoitin opinnäytteeni kirjailijoiden ja kustannustoimittajien suhteista, tein töitä kirjatapahtumissa, kirjakaupoissa ja kustantamoissa. Pikkuhiljaa se ei enää riittänyt. Sanat alkoivat riivata minua, puskivat tietään ulos sormenpäitteni kautta. Vastustelin kuin juoppo katkolle menemistä. Ei vielä, ei koskaan. En ole valmis, en ole täydellinen. En uskalla.
Aloin nuokkua kuin kuivuudesta kärsivä kasvi. Elämän vastustaminen ei sovi kenellekään. Ihmisen pitää tehdä sitä mitä ihmisen pitää. Minun piti kirjoittaa. Tunsin sen kaikessa. Hetken aikaa koko maailma puhui minulle vain kirjoittamisesta, rohkeudesta ja oman tien kulkemisesta. Puut ja linnut, autojen rekisterikilvet, auki revityt työmaat. Nyt, pelkuri. Kirjoita henkesi edestä, sillä henkesi näivettyy jos et jo uskalla.
Olin Lapissa meditaatiovaelluksella, kun sain kirjaidean, jota en pystynyt enää vastustamaan. Viipotin pitkin tuntureita pääni korkeudella leijuen. Pulppusin ideoita, tiesin takuuvarmasti, että kirja tästä perkele tulee! Näin teemat ja rakenteet, hyvä etten jo juossut vaelluskengissäni kirjamessuilla markkinoimassa. Ihmettelin itsekseni, kuka tulevan kirjani mahtaa kustantaa. Alan ihmiselle se on tärkeä tieto. Samassa olin astua ison sammakon päälle.
Kun viikon vaellusretriitti oli ohi, palasin innosta poreillen kotiin. Enää en kuuntelisi hiirulaista sisälläni. Käärin hihat ja aloitin päättäväisenä työn. Mitään pelokasta vikinää ei enää kuulunutkaan, sillä olin taivaassa. Välillä itkin ilosta, sitten nauroin. Hitusen ehdin kirjoittaakin.
Lopulta, kun käsikirjoitus oli siinä kunnossa, että olin tehnyt oman parhaani, lähetin sen vatsa kiertäen Sammakolle, loistavalle turkulaiselle kustantamolle. Päätin luottaa johdatukseen ja toimia sen mukaan. Jos Sammakolta tulisi hylsy, lähettäisin esikoiseni muihin kustantamoihin.
Esikoisteokseni Maa kutsuu! ilmestyi vuonna 2016 Sammakko kustantamolta. Seuraavan teokseni Modernien munkkien matkassa – Hillitön henkinen elämäni julkaisi Viisas Elämä (2019), jälleen johdatuksessa. Kolmas kirjani Siskonpeti ilmestyi nyt elokuussa 2021. Autofiktiota kaikki. Pelkuri olen edelleen, mutta teen siitä huolimatta sitä, mitä kuuluukin. Kirjoitan sydämestäni, sellaisella rehellisyydellä keskeneräistä itseäni kohtaan, ettei se varmaan koskaan tapahdu täysin pelottomasti. Mutta se tapahtuu. Pelkuri tarttuu kynään.
Sanna Vaara on espoolainen kirjailija, kirja-alan tuottaja, kolmen lapsen äiti, joka tunnetaan myös sanataidetta suoltavana Räppäri Vaarana.