Löysin taannoin vanhan äidinkielen vihon, johon olen kirjoitellut kaiketi eka- tai tokaluokkalaisena. Sieltä löytyi seuraava kertomus.
—
Ongella
Hemminki lähti ongelle. Mukaansa hän otti ongen ja pienen sangon kaloja varten. Madot Hemminki tonki kaatuneen puunrungon alta. Onkiminen oli pojasta sangen hauskaa. Hän tunki madon ongenkoukkuun ja heitti siiman veteen. Koho keinahteli aalloilla jonkin aikaa. Jo nykäisi. Henkeään pidätellen Hemminki tarkkasi kohoa. Se alkoi vajota pinnan alle.
Hemminki veti ongesta. Langan päässä riippui Hemmingin mielestä aikamoinen vonkale. Kalan hän pani sankoon.
—
Aine sai arvosanaksi 7-. Kertomus päättyy hieman yllättäen, ja täytyy myöntää, että tarinoiden lopetukset aiheuttavat minulle yhä päänvaivaa.
Tietokirjassa lopettamisen vaikeutta ei juuri ole. Tietokirjoissa olevat tarinat ovat totta, ja niiden tapahtumat noudattavat päähenkilönsä elämän tai kulloistenkin tapahtumien kulkua. On tietysti oma asiansa, miten nuo tapahtumat kerrotaan, mutta se, mikä fiktiossa on juoni, on tietokirjassa tapahtumien ennalta määrittämä.
En varsinaisesti tiedä, mistä se johtuu, mutta minulla on ollut romaaniunelmia nuoruudestani lähtien. Olen kerännyt fiktio-ideoita vuosikausia. Muutamaa niistä olen myös jalostanut eteenpäin. Joitakin enemmän ja joitakin vähemmän. Laajinta käsikirjoitusta taitaa olla joitakin kymmeniä liuskoja. Vaikka mitään valmista en olekaan saanut aikaan, tai ehkä juuri sen vuoksi, olen huomannut, kuinka vaikeaa lopettaminen on.
Minusta on hauska ja helppo keksiä maailmoja, seikkailuun sysääviä hetkiä ja henkilöhahmoja. Ongelmat alkavat siitä, kun pitäisi päästä käsikirjoituksen puolivälistä eteenpäin. Siinä kohdassa näen jo lopun selvästi ja tuntuu, että keskikohdan ja lopun välissä olevat tapahtumat ovat vain pakollista täytettä. Ja kun kirjoittajasta tuntuu tältä, miltä lukijasta mahtaa tuntua, kun hän joutuu kahlaamaan koko roskan läpi?
Lopetuksistani oli selvästi tulossa töksähtäviä. Jos juonen langat vetää liian nopeasti yhteen ja päättää tarinan sen huippukohdan jälkeen parissa kappaleessa, jokin on pielessä.
Kun nyt ajattelen asiaa, sama ilmiö on nähtävissä myös joissakin tietokirjoissani. Esimerkiksi toisessa maailmansodassa kunnostautuneita suomalaisia sotilaita esittelevässä kirjassani sotilaiden sodanjälkeinen elämä käsitellään hyvin lyhyesti. Tietysti tämä palvelee kirjan teemaa, mutta yhtä lailla noiden ihmisten elämään kuuluvat tapahtumat sodan jälkeen. Kirjassa on pitkästi esimerkiksi lentäjä Ilmari Juutilaisen sota-ajan edesottamuksista, mutta hänen elämästään sodan jälkeen kerron yhden kappaleen verran. Se on verrattain vähän, sillä Juutilainen eli sodan päätyttyä yli 50 vuotta.
Tietokirjassa on toki anteeksiannettavampaa, että keskitytään tiettyihin keskeisiin teemoihin ja niitä valottaviin tarinoihin. Mutta miten korjata tämä ongelma fiktiotekstissä?
Yritin ratkaista ongelmaa lukemalla kirjoitusoppaita. Amerikkalaisia, koska niissä on monesti väännetty rautalangasta jonkinlainen universaali tarinan kaava. Olen vahvasti sitä mieltä, että sellainen on ylätasolla olemassa. Eikä se ole käsikirjoitusoppaiden kirjoittajien keksimä kaava, vaan tapa, jolla me ihmiset ajattelemme.
Lopetuksen ongelmaa tarinan kaavaan liittyvät oppaat eivät kuitenkaan ratkaisseet, koska ongelmassa on kyse oman ajattelun ongelmasta. Siitä, että omassa kärsimättömässä mielessäni tarina on perimmiltään ongelma ja sen ratkaisu. Siinä välissä pitää sitten tapahtua kaikkea, minkä läpi minulla tuntuu olevan hieman liian kiire juosta.
Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että ongelma on hahmojen tasolla, sillä hahmot ovat toinen puoli tarinan voimasta. Päähenkilö ei ole kunnolla alkanut elää, jos minun pitää keksiä hänelle puoliväkisin kohtauksia. Mikäli päähenkilössä on tarpeeksi syvyyttä, ehkä hän ratkaisee ongelmani tai ainakin auttaa minua ratkaisemaan sen?
Taidan käyttää seuraavat fiktionkirjoitushetkeni kirjoittamalla päähenkilön elämäntarinan siihen pisteeseen, josta käsikirjoitukseni alkaa. Tähän asti hänen historiansa ja persoonansa ovat olleet kokoelma ranskalaisia viivoja, joten ei ihme, että yhteinen matkamme on ollut ajoittain takkuinen.
Ilkka Enkenberg