En ole ennen kirjoittanut mihinkään blogiin. Nyt vähän jännittää, osaanko tyylilajin.

Pyydettiin kirjoittamaan kirjoittamisesta.

Opin lapsena lukemaan ja kirjoittamaan varhain, ja olinkin aika hyvä kirjoittaja. Muistaakseni sain Sibeliuksen kuvaelämäkerran palkinnoksi jostain raittiuskilpakirjoituksesta kansakoulussa. Pidin kirjeitten kirjoittamisesta, mutta en koskaan innostunut päiväkirjojen pitämisestä. Kerran yritin, mutta sivuille ilmestyi vain epätoivoisia haaveiluja joistain nuorukaisista ja ensimmäisiä fyysisiä kokemuksia vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja tekstit nolottivat minua niin, että lopetin päiväkirjanpidon. En osannut kirjoittaa niitä näitä, en mitään syvällisempiä tuntoja, en mitään. Luulin, että kaikki kirjailijat olivat vähintään neroja.

Teininä innostuin Ollin pakinoiden myötä kirjoittamaan parin sivun pähkähulluja juttuja. Ajattelin, että olen humoristi. Mitään asiaahan minulla ei ollut, mutta isä ja äiti tykkäsivät niistä.

Luin paljon, myös runoja. Musikaalisena lapsena runot olivat jotenkin helppoja. Harjoittelin eri runoilijoiden tyylejä. Kirjoitin kuin Mustapää, matkin Leinoa, maailmantuska ja kuolema näyttäytyivät Saima Harmajan tyyppisin säkein. Matkiminen oli hauskaa, sain runoihin sisältöäkin, mutta jos yritin itsenäni – siitä ei tullut mitään. Minua nolotti liikaa, ja taas koin, ettei minulla ollut asiaa. Oikeat asiat tuli kätkeä.

Ylioppilasaineesta sain kirkkaan laudaturin, mutta ei minulla edelleenkään ollut mitään pakottavaa tarvetta kirjoittaa, ei ollut asiaa. Olin enemmän puheihmisiä ja valmistuin Sibelius-Akatemiasta oopperalaulajaksi. Roolien tekeminen oli mukavaa ja turvallista. Olin hyvä näyttämöllä, kunhan sain olla joku muu. Minulla ei ollut asiaa, eiväthän omat asiani olisi ketään kiinnostaneet. Eivät ne kiinnostaneet minuakaan. En aina osannut arvostaa itseäni riittävästi.

Meni monta vuosikymmentä, kunnes eräs erinomainen kirjailija sanoi, että minun kannattaisi yrittää vaikkapa runoja. Hän oli nähnyt tuotoksiani ja piti niistä. Elin niitä vuosia, jolloin tietynlaisten ihmisten olisi hyvä tehdä jokin radikaali veto loppuelämäkseen ennen kuin arkun kansi kolahtaa. Aloin vihdoin kirjoittaa. Ensin runoja, sitten muutakin, kaikenlaista, niitä pakinoitakin. Ja tapahtui ihme – yhtäkkiä asiat halusivatkin pulputa ulos! Kirjoitettavaa alkoi syntyä, koska tajusin että minun asiani on yhtä arvokas kuin jonkun toisenkin asia. Minun ei tarvinnut enää kutistaa itseäni. Minun ei tarvinnut enää vähätellä tietämystäni eikä kokemuksiani. Olin vapaa kirjoittamaan aivan niin kuin halusin.

Murtauduin samalla ulos lopullisesti hullusta, opitusta luulosta, että kun joku ”maestro”/”maestra” sanelee, kuinka jokin laulu tulee laulaa, pitää totella. Opin luottamaan, että voin laulaa laulun juuri niin kuin itse parhaaksi koen. Opin, että voin maalata taulun prikuulleen kuten oma silmäni sanoo ja opin, että saan kirjoittaa täsmälleen ne sanat, jotka haluan. Ja haluan koko ajan lisää. Sisälläni kiehuu. Ja nyt minulla on asiaa.