Mysteeritytöt

Espoon Kirjailijoiden tarinahaaste Kaikki pyörii palvelutorilla -tapahtumassa 27.1.2018

kertoneet: Yasmin, Iris, Anesa, Mai, Bea

kirjoittaneet: Seija Helander, Anna Maria Mäki ja Mari Pyy

kuva: Ilkka Auer

Harmaa talvi oli kestänyt kauan. Bella heräsi kotonaan suuren kaupungin keskustassa, jossa autojen pakokaasut nousivat korkeiden talojen ylimpiin kerroksiin asti. Hän nousi istumaan vuoteessaan.

Keskellä kaupunkia oli metsä, jonne kukaan pienistä ihmisistä ei uskaltanut mennä ja isoistakin vain ne harteikkaimmat. Paitsi naapurikadulla asuva Kalle Suhonen, joka ulkoilutti siellä uutta syyläistä lemmikkiliskoaan. Muut kiersivät metsän.

Bella huomasi oudon lemun. Hän etsi sukkansa, mutta haju ei ollut lähtöisin niistä. Hän kurkisti roskakoriin, mutta siellä oli vain paperia, ei edes mustunutta banaaninraatoa, joka olisi haissut. Oliko talossa kuollut rotta? Bella etsi. Hän kurkkasi sängyn alle ja penkoi vaatekomeron. Ei, ei rottaakaan näkynyt, elävää tai kuollutta.

Bella pukeutui, söi aamiaisen ja lähti kouluun. Hän nuuhkaisi villapaitaansa, mutta sekään ei haissut.

Koulu sijaitsi metsän toisella puolen. Joka ikinen aamu Bellaa pelotti mennä metsän ohi. Kauheinta oli ensimmäiset sata metriä. Hän ei uskaltanut juosta, ettei se lähtisi juoksemaan perään. Mikä se oli, sitä hän ei tiennyt, ja se oli oikeastaan pahinta.

Bellan sydän hakkasi. Häntä hengästytti. Hän käveli vähän aikaa silmät kiinni, ja kun hän avasi ne jälleen, hän huomasi tien pientareella kevään ensimmäisen leskenlehden. Silloin joku koski hänen olkapäähänsä. Sydän pomppasi kurkkuun ja hän melkein kiljaisi.

– Eikö olekin ihmeellistä nähdä taas värejä?

Bellan takana oli hänen paras ystävänsä Mai, joka osoitti leskenlehteä sormellaan.

– Hui, meinasin kuolla, Bella sanoi.

Mai nauroi ja heilutteli kanarialinnunkeltaista reppua kädessään. Tytöt jatkoivat kävelyään koulua kohti.

– Haisiko sinunkin kotonasi tänään, Bella kysyi sitten.

– Ei, Mai sanoi. – Miten niin?

– Meillä löyhkäsi ihan hirveälle.

– Jos se oli eksynyt ilmavaiva.

Tytöt tulivat vanhan kioskin kohdalle. Se oli oikeastaan enää pelkkä rötiskö. Ennen sen ympärillä oli vilissyt ihmisiä ja ystävällinen täti oli kysynyt lapsilta, tuliko hodari kaikilla mausteilla. Sitten metsä oli kasvanut ja pimentänyt kioskin varjollaan. Ensin olivat lapset lakanneet käymästä kioskilla, ja lopulta myös aikuiset. Kioski oli ollut pakko sulkea.

– Hei kuuletko tuota, Mai sanoi äkkiä.

Bella kuunteli. Jostain kuului kaunista laulua. – Se kuuluu metsästä, hän sanoi.

Tytöt katsoivat metsää, sitten toisiaan. He hiipivät kioskin kulmalle ja kurkistivat metsään. Siellä ei näkynyt ketään.

– Ei mennä sinne, Mai kuiskasi. – Se voi olla ansa. Laitetaan kaunisäänisin hirviö laulamaan ja odotetaan saalista.

Tytöt jatkoivat hiljaisina matkaansa.

Koulun pihalla heitä vastaan tuli Semira, joka kiusasi muita ja teki ilkeitä asioita. Kerrottiin, että Semira oli jopa varastanut kaupasta huulipunaa ja piirrellyt sillä rumia kuvia kaupungintalon kivijalkaan. Bella ja Mai lähtivät kiertämään Semiran, mutta tämäpä ei päästänytkään heitä ohitseen. Hän loikkasi heidän eteensä ja ojensi Bellalle kirjan.

– Mikä tämä on? Bella kysyi.

– Ota se, Semira vastasi.

– Älä ota! Mai huusi ja tarttui Bellaa käsivarresta. – Se on jokin juoni.

Koulun kello soi ja tytöt juoksivat pois Semiran luota. Tämä jäi katsomaan heidän jälkeensä jotenkin apeana.

Ensimmäisellä tunnilla oli matematiikkaa. Bella ja Mai ratkoivat laskuja tableteillaan ja unohtivat Semiran.

Tunnin jälkeen tytöt olivat vetämässä takkeja niskaansa naulakoilla, kun Bella huomasi roskakorissa jotain outoa. Hän nosti tukun käsipyyhepaperia ja näki niiden alla Semiran kirjan. Mitä se teki roskiksessa? Miksi Semira oli heittänyt sen pois?

Mai poimi kirjan roskakorista ja piilotti sen takkinsa alle. Tytöt hiipivät pihan hiljaisimpaan kolkkaan ja Mai otti kirjan takkinsa alta. Sen kannessa oli outoja kuvioita, kuin joitain salakielikirjaimia. Bella katseli ympärilleen. – Ei avata sitä tässä, joku voi nähdä, hän sanoi.

– Minä tiedän, minne mennään, Mai sanoi, työnsi kirjan takaisin takkinsa alle ja otti Bellaa kädestä. – Tiedän paikan, jonne kukaan ei tule häiritsemään.

Ja ennen kuin Bella ehti kissaa tai pissaa sanoa, Mai juoksi ulos koulun pihasta ja suuntasi kohti metsää.

– Ei sinne! Bella huusi, mutta Mai kiskoi häntä perässään, eikä hänen auttanut kuin seurata.

Metsän reunallakin oli pimeää. Valo jotenkin katosi aina kun osui yhteenkin oksaan tai lepattavaan lehteen. Bella nielaisi vaikeasti, sydän hakkasi rinnassa, mutta Mai askelsi reippaasti. Bella kuunteli, kuuluisiko laulua mistään, mutta hän kuuli vain oman sydämensä lyönnit. Muuten oli hirvittävän hiljaista.

– Jäädään tähän, Mai kuiskasi, kun he olivat tulleet pienen aukion laidalle.

Mai otti kirjan takkinsa alta ja laski sen maahan. Tytöt kyykistyivät kirjan eteen ja tuijottivat kannen kirjoitusmerkkejä. Bella katsoi Maita ja Mai Bellaa, ja äkkiä Bellaa alkoi pelottaa, että hiljaisuudessa sittenkin kuuluisi jokin ääni. Rasahdus vaikka, oksa katkeaisi polulla, kun se ottaisi askeleen heitä kohti.

– Avaa sinä se, Mai kuiskasi. – Sinä olet rohkeampi.

– Sinäpäs, kun uskalsit tulla tänne, Bella sanoi.

– Minun kaikki rohkeuteni kului siihen.

Bella tuijotti kirjaa ja ojensi sitten kätensä. Hän käänsi kannen varovasti auki. Kannen alla oli pieni litteä lasipullo, jossa oli kellertävää nestettä. Bella otti sen käteensä, ruuvasi korkin auki ja haistoi. Neste haisi omituiselle, vähän kuin siirapille ja jalkapallolle yhtä aikaa.

– Maistetaanko? Mai kysyi.

– En minä uskalla, Bella vastasi. – Jos se on myrkkyä.

– Ihan pikkuisen vain, Mai sanoi ja ojensi kättään.

Bella katsoi, kuinka Mai otti pienen kulauksen. Mitään ei tapahtunut. Niinpä hänkin uskalsi maistaa vähän. Silloin metsä heidän ympärillään alkoi kasvaa. Se kasvoi niin että kohina kävi, ja kun se oli kasvanut hirmuisen suureksi, Bella tajusi, että oikeastaan se ei kasvanutkaan vaan he itse kutistuivat. He kutistuivat pieniksi ja vielä pienemmiksi, kunnes he seisoivat Semiran kirjan sivulla ja kirjaimet olivat yhtä pitkiä kuin he. Mutta kutistuminen jatkui, kunnes he humpsahtivat kirjainten väliin.

Kirjainten välistä tytöt putosivat metsään, eikä se ollut kauhea ja pimeä, vaan valoisa tammimetsä, jossa lehdet kahisivat tuulessa.

Jostain kuului kaunista laulua.

– Sama laulu kuin aamulla! tytöt huudahtivat yhteen ääneen.

Heidän eteensä lennähti keiju. – Päivää, keiju sanoi.

– Hyvää päivää, tytöt sanoivat yhteen ääneen.

Bella ja Mai vilkaisivat toisiaan. Kummallakin oli niin hullunkurinen ilme, että he purskahtivat nauramaan.

– Te olette kyllä pieniä, keiju sanoi. Se taikoi esiin miniatyyriteekupit ja tarjoili niistä tytöille koivunmahlaa.

Bella ja Mai ottivat kupit ja maistoivat mahlaa. Parempaa se oli kuin litteän pullon neste.

– Minun nimeni on Lily, keiju sanoi. – Ja tämä metsä on kotini. Täällä on muuten rauhallista, mutta metsän keskellä asuu hirveä syyläinen lohikäärme, joka kiusaa meitä kaikkia. Se tuhoaa kotimme ja varastaa ruokamme. Se viskoo teidänkin kaupunkiinne haisevia munia, joista kuoriutuu inhottavia lohikäärmeenpoikasia.

Bella ja Mai katsoivat toisiinsa. – Kalle Suhonen! he huudahtivat yhteen ääneen.

– Poikaset ovat aluksi rauhallisia, mutta kun ne kasvavat, ne kiskovat taluttajansa metsään ja syövät heidät, Lily sanoi.

Tytöt ajattelivat Kalle Suhosta taluttamassa uutta syyläistä lemmikkiliskoaan metsässä, kun lisko hyökkäisikin kimppuun ja söisi. Ja vaikka Kalle ei tyttöjen lempinaapuri ollutkaan, kukaan ei ansaitsisi sellaista loppua.

– Eikä siinä kaikki, vaan liskot jatkavat lisääntymistään niin kauan kuin munia riittää, Lily jatkoi. – Ei kai teidän kodeissanne vielä haise?

Bella ja Mai katsoivat taas toisiinsa. – Meillä haisee, Bella sanoi.

– Teillä on siellä muna. Ja jos se pääsee kuoriutumaan, teillä on ongelma.

– Miten sen munan saa tuhotuksi? Bella kysyi.

– Etikalla, Lily vastasi. – Mutta ei siitä ole apua niin kauan kuin meidän lohikäärmeemme viskoo sinne uusia munia.

Tytöt pelästyivät. Jotakin pitäisi nyt tehdä, jotta kaupungin ihmiset pelastuisivat.

– Mitä me voimme tehdä? Bella kysyi.

– Auttakaa, Lily sanoi.

– Miten? Mai kysyi.

– Auttakaa meitä, niin me autamme teitä, Lily sanoi uudestaan ja osoitti polkua, joka vei syvemmälle metsään.

Bella ja Mai lähtivät kulkemaan polkua eteenpäin ja miettivät, mitä Lily mahtoi tarkoittaa. Kun he olivat kulkeneet tovin, heitä vastaan tuli pieni ukko, vielä heitäkin pienempi. Ukko ojensi heille viittansa, jossa oli repeämä. Mai otti taskustaan neulan ja lankaa ja korjasi viitan. Ukko meni menojaan.

– Miten sinulla oli neula ja lankaa mukana? Bella kysyi.

– Meillä on tänään käsityötä.

Kun Mai laittoi lankarullan takaisin taskuunsa, hän löysi sieltä Semiran kirjan. Hän avasi sen ja huomasi, että kirjaimet olivat siirtyneet yhdellä sivulla reunoille ja niiden keskellä oli ukon juuri paikatun viitan kuva.

Tytöt ihmettelivät kuvaa, kun polkua pitkin tuli eukko, joka ojensi heille rikki menneen peilin. Bella kaivoi taskustaan liimatuubin ja korjasi peilin.

– Miten sinulla on liimaa mukana? Mai ihmetteli.

– Meillä on tänään kuvista ja rakennamme tulitikuista laivaa.

Tytöt avasivat Semiran kirjan uudelleen, ja nyt sinne oli sanojen sekaan ilmestynyt myös eukon korjattu peili.

Polku kiemurteli pitkin metsää ja tytöt seurasivat sitä. Äkkiä he kuulivat äänen. Ihan kuin joku olisi huoahtanut. Bella muisti kaupungin metsän ja sen. Oliko se täällä? Hän tunsi hyytävän hetken ajan, kuinka joku hengitti hänen niskaansa. Sitten huokaus kuului uudestaan.

Tytöt huomasivat kiviröykkiön, jonka kivien välissä oli aukko, josta pieni tyttö mahtui sisälle. Mai kävi kurkistamassa aukosta. Hän hiipi takaisin ja kuiskasi: – Siellä on kauhea haju.

Bella hiipi aukolle ja siellä tosiaan haisi, ja se haju oli täsmälleen sama kuin minkä hän oli aamulla kotonaan haistanut. Heillä oli tosiaan lohikäärmeen muna talossa. Lohikäärme oli taltutettava, mutta miten. Auttakaa meitä, niin me autamme teitä, Lily oli sanonut. Bella otti Semiran kirjan ja avasi sen viitan kuvan kohdalta. Viitta oli aivan aidon näköinen, ja kun Bella otti siitä sormillaan kiinni, se hulmahti kirjasta ulos.

– Viitta! Bella huudahti ja puki sen ylleen.

– Minne sinä katosit? Mai kysyi.

Bella otti viitan yltään ja Mai näki hänet jälleen. – Mennään tämän viitan alle, niin lohikäärme ei näe meitä, Bella sanoi. – Ja sitten tainnutetaan se tällä kirjalla.

Tytöt kietoutuivat viittaan ja menivät aukosta sisään. Luolassa oli pimeää. Vain yksi soihtu valaisi käytävää. Ilmassa leiju omituinen haju. Visvainen ja kauhea lohikäärmeen tuskanhiki.

Luolan perällä oli lohikäärme. Sen suomuinen keho oli yltä päältä syylien peitossa. Se itki ja raapi nahkaansa koukkukynsillään. Luola valaistui aina, kun se hengitti ulospäin, koska sen suusta loimotti tuli.

Bella yritti pidättää hengitystään, haju oli niin kamala. Hänen silmiäänkin kirveli, joten hän sulki ne hetkeksi. Silloin hän kompastui kivenlohkareeseen ja kaatui ja Mai kaatui myös, ja viitta putosi heidän yltään.

Bellan sydän pysähtyi. Hän peitti kasvot käsillään ja ajatteli, että nyt kaikki oli loppu. Mai oli kontallaan luolan lattialla ja katsoi lohikäärmeen punareunaisia silmiä, jotka tuijottivat tyttöjä. Sitten viha leimahti silmissä ja lohikäärme sihahti: – Shh, minä haistan ihmisveren.

Mai kiljaisi. Bella otti kädet kasvoiltaan ja ajatteli, että jotain piti nyt heittää. Hän otti liimatuubin taskustaan ja heitti lohikäärmettä sillä. Se otti tuubin käteensä.

– Mitä tämä on? lohikäärme jyrähti.

– Se on syylävoidetta, Bella keksi.

Lohikäärme otti liimaa ja levitti sitä syylilleen, ja kuinka ollakaan, ne katosivat.

– Sinusta tuli ihan sileä, Mai sanoi lohikäärmeelle.

– Teetkö sinä pilkkaa, ihmislapsi? lohikäärme ärjyi.

Bella ryömi Semiran kirjan luo ja avasi sen siltä sivulta, jossa oli peilin kuva. Hän tarttui peilin varteen ja nosti sen kirjasta. – Sileä olet, katso vaikka! hän huusi ja näytti lohikäärmeelle peiliä.

Lohikäärme katsoi. Sitten se katsoi uudestaan. Seurasi pitkä hiljaisuus. Lohikäärme katseli itseään eri puolilta ja kyhnytti kynsillään niitä kohtia, joissa syylät olivat sijainneet. Luola pimeni ja valaistui sen hengityksen mukaan. Bella piteli peiliä käsissään ja väisteli kipinöitä. Äkkiä hän oli ihan varma, että he selviäisivät hengissä kotiin.

– Menkää kotiinne, ihmislapset, lohikäärme lopulta sanoi. – Ja jos jätätte tämän peilin minulle, en enää muni kaupunkiinne. En ole enää ilkeä kenellekään.

Bella ja Mai ottivat Semiran kirjan ja lähtivät luolasta. Lily odotti heitä ulkopuolella ja ilahtui kuullessaan lohikäärmeen mielenmuutoksesta. Keiju ohjasi heidät takaisin kaupunkiin ja koulun pihalle, jossa kello soi välitunnin loppumisen merkiksi.

Semira seisoi keinujen vieressä yksin. Bella meni hänen luokseen ja ojensi kirjan. Semira avasi sen ja selasi sivuja varovasti, kunnes löysi etsimänsä. Kirjan loppuun oli ilmestynyt kuva onnellisesta lohikäärmeestä peili toisessa ja liimatuubi toisessa kädessään.

– Te ratkaisitte sen! Semira sanoi. – Te olette oikeat Mysteeritytöt.

Bella ja Mai katsoivat toisiinsa. Kohta pitäisi mennä sisälle luokkahuoneisiin ja kaivaa tabletti esiin. Mutta ensin piti ratkaista vielä yksi arvoitus.

– Miksi sinä kiusaat meitä? Bella kysyi.

– Ei kun miksi te kiusaatte minua? Semira kysyi.

Tytöt hölmistyivät ja katsoivat toisiaan kaikki kolme. Oliko Semira ilkeä vai olivatko he vain tulkinneet häntä väärin. Opettaja huuteli ovelta, että pitäisi jo tulla sisään.

– Haluaisitko sinäkin olla Mysteerityttö? Mai kysyi Semiralta.

– Haluaisin, mutta en osannut ratkaista tehtävää.

– Liity meihin, niin ratkaistaan kaikki yhdessä, Bella sanoi.

Bella, Mai ja Semira asettivat kätensä Semiran kirjan kannelle, kolme lapaskättä päällekkäin.

– Me ollaan Mysteeritytöt! tytöt huusivat yhteen ääneen.

Sitten he purskahtivat nauramaan, kaikki kolme samaan aikaan. Aurinko pilkahti pilvien raosta. Pientareella loisti rypäs keltaisia leskenlehtiä. Tytöt juoksivat käsi kädessä pihan poikki.