Helena Miettinen: Espoolaisuus kirjailijan taustalla

Vuosi sitten pohdin, liittyisinkö Espoon kirjailijoihin.

Onko sillä merkitystä, olenko kirjailijana espoolainen. Sehän ei tarkoita mitään, hajuton ja mauton, ja ilman identiteettiä, murjoi Aleksis Salusjärvi espoolaisuutta kolumnissaan (Yle 2017). Ei kuulosta erityiseltä myyntivaltilta.

Päätin liittyä. Siihen vaikutti monta asiaa.

Tallustelin kevätauringossa meren jäällä koirani kanssa. Edessäni häämötti saari, jonne 70-luvulla Revontulen kansakoulun kanssa hiihdimme kilpaa. Muistin maitohapot, numerolapun lepatuksen ja pakahduttavan tunteen maalissa. Nyt kansakoulun tilalle on noussut asuntoja, eivätkä koulut tuo enää lapsia merelle hiihtämään.

Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Espoossa. Muistoni ovat täällä, ne tuoksuvat ja tuntuvat yhä. Kino Tapiolassa näin elämäni ensimmäisen elokuvan, ja viereisessä baarissa maistoin tyrmäävää appelsiinipirtelöä. Täällä opin lukemaan. Tapiolan kirjastosta lainasin säkeittäin kirjoja, joista aukeni uusia, inspiroivia maailmoja.

Opiskeluaikoinani muutin Helsinkiin. Hurmioiduin kaupungista. Voiko tällaista olla? Miten olinkin junnannut nuoruuteni Espoossa. Sieltähän puuttui elämä.

Olisinko kirjailijana erilainen, jos olisin kasvanut räväkämmässä paikassa? Kirjoitin esikoisromaanini lukion päätyttyä. Ilman Tapiolan vaikutusta sitä ei ehkä olisi syntynyt. Espoo myös kannusti jatkamaan kirjoittamista. Ainoan koskaan saamani kirjoittamisapurahan sain 90-luvulla Espoon kaupungilta.

Palasin maailmalla kiertelyni jälkeen Espooseen kasvattamaan omaa perhettäni. Niin teki moni muukin luokkatoverini. Jokin meitä veti takaisin.

Vein vuorostani omat lapseni Tapiolan kirjastoon ja näytin tien kirjojen maailmaan. Luin ääneen iltasatuja. Kirjoitin heille tarinoita ja lopulta lastenkirjoja, kun heistä tuntui, ettei kirjastosta löytynyt sopivaa luettavaa.

Näin sai alkunsa Taika Valo-lastenkirjasarja, jota kirjoitan yhdessä Jaana Lehtiön kanssa. Kustantajana on espoolainen Myllylahti. Sarjan ensimmäinen osa sai parhaan lastenkirjan LukuVarkaus-palkinnon vuonna 2015. Nyt kirjoja on ilmestynyt jo neljä.

Tavoitteenani on ollut innostaa lapsia lukemaan ja saada Taika Valo espoolaisten koulujen lukudiplomilistalle. Liekö espoolaista varauksellisuutta, mutta projektissa riittää edelleen työsarkaa. Muualla Taika Valoa löytyy jo ilahduttavasti lasten lukulistoilta.

Espoo on vaikuttanut myös kirjoitusaiheisiini. Aikuisten romaanini ”Kaksi kierrosta taivaaseen”, vaikkakin täysin fiktiivinen, sai ideansa eräästä espoolaisesta ilmiöistä, uskonnollisesta ryhmästä nimeltään Maanantaipiiri. Toivoisin kirjan löytävän tiensä myös Espoon kirjastoihin.

Lapseni suunnittelee nyt vuorostaan muuttoa Helsinkiin. ”Se on niin ku oikea kaupunki. Siellä on kaikki. Täällä on vaan erilaisia asuinalueita läntättynä ympäriinsä.”

Onko Espoo siis ”hautomo”, jossa kuoriudutaan, saadaan voimaa siipien alle ja lehahdetaan muualle? Ja palataan takaisin hautomaan.

Hautuuko täällä myös kirjailijoita? Kuka heitä tuntee?

Siinä yksi syy liittyä Espoon kirjailijoihin. Yritän tehdä parhaani, jotta espoolaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan tunnettaisiin, tilattaisiin kirjakauppoihin ja kirjastoihin, ostettaisiin ja lainattaisiin, ja ennen kaikkea luettaisiin.

Kirjat etsivät uusia lukijoita. Auttaisiko metro? Sen ikkunasta näkyy vain mustaa. Matkustajat tuijottavat tiukasti omia kännyköitään. Some seis. Metrossa olisi hyvä tilaisuus lukea.

Espoon kirjailijoiden nettisivuilla voi käydä tutustumassa kirjailijoihin ja heidän kirjoihinsa. Sitten suunta kirjastoon, ja teos mukaan metroon! Matkan aikana ehtii hyvin lukea luvun, novellin tai vaikkapa pari runoa.

 

Helena Miettinen

Valikko